Nick Vujicic kehottaa ihmisiä kiitollisuuteen ja iloitsee raajattomasta elämästään

Motivointiluennoitsija Nick Vujicic on inspiroinut jo miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa, vakuuttaen heille, että elämästä kannattaa olla kiitollinen, vaikka se vaikuttaisi epätäydelliseltä. Vujicicin mukaan rikkinäisistä palasista voi syntyä todella kaunis kokonaisuus. Vujicic tietää mistä puhuu, sillä hän syntyi kokonaan ilman raajoja ja on käynyt elämässään pitkän kamppailun hyväksyäkseen tilanteen.

Nykyään Vujicic on kiitollinen kaikesta, mitä hän on elämässään saavuttanut. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin, vaan lapsena ja teini-iässä hän oli syvästi masentunut. Jatkuva kiusaaminen koulussa ei helpottanut tilannetta. Hän kertoo mm. kahdeksanvuotiaana surreensa sitä, ettei koskaan pystyisi ottamaan itkevää lastansa syliin ja lohduttamaan tätä. Nykyään kuitenkin hänen omat lapsensa osaavat itkiessään tullaan halaamaan häntä itse ja hakemaan lohtua.

Perheeltä tukea kannustusta myös kaikista vaikeimpina aikoina

Vujicic on kotoisin perheestä, joka muutti entisen Jugoslavian alueelta pakolaisina Australiaan. Perhe eli köyhää elämää, vaikka isä teki uudessa kotimaassa kolmea työtä. Australiassa perheeseen syntyi vihdoin kauan kaivattu esikoispoika, mutta ilman raajoja. Vanhemmat eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan uskoivat alusta asti, että pieni poika oli hyvä juuri omana itsenään. Vuodesta toiseen he tukivat pojan itsetuntoa ja kohtelivat häntä tasavertaisena muiden lasten kanssa. Vujicic kertoo olevansa tästä kohtelusta nyt äärimmäisen kiitollinen. Hänen odotettiin esimerkiksi osallistuvan kotitöihin sisarustensa tavoin, jotta ansaitsisi kahden dollarin viikkorahansa. Vaikka lapsena Vujicic suri usein sitä, ettei hänellä ole maailmassa omaa tehtävää, on hän nyt aivan toista mieltä. Raajattomuus ei tunne enää kovinkaan suurelta rajoitteelta ja hän uskoo, että esimerkiksi rikkinäisessä perheessä kasvaminen olisi voinut asettaa hänen tielleen paljon enemmän esteitä.

Uskalla unelmoida

Puheissaan Vujicic korostaa unelmoimisen tärkeyttä. Ja muistuttaa sen jälkeen, että unelmia täytyy lähteä rohkeasti myös tavoittelemaan. Vujicicin omassa elämässä käänne tapahtui, kun hän teini-ikäisenä jutteli koulun huoltomiehen kanssa. Huoltomies uskoi vakaasti, että pojasta tulee isona puhuja. Vujicic suhtautui ideaan epäilevästi kuukausien ajan, mutta suostui lopulta avaamaan elämäänsä myös muille. Alku ei kuitenkaan ollut helppoa. Vujicic oli yhteydessä kymmeniin kouluihin, jotka eivät kuitenkaan uskaltaneet ottaa häntä puhumaan siinä pelossa, että hänen ulkomuotonsa saisi lapset pelkäämään. Hän kävi kerran puhumassa viisi minuuttia eräässä koulussa, jossa kuulijoita oli vain kymmenen. Puhujan ura tuntui tuulesta temmatulta idealta.

Tämän jälkeen sana alkoi kuitenkin kiertää ja Vujicicin puhelin soida. Häntä pyydettiin useisiin paikkoihin puhumaan koulukiusaamisesta, joka on vakava ongelma myös Australian kouluissa. Eräässä näistä tilaisuuksista tapahtui unohtumaton kohtaaminen, kun yleisössä istunut isä nosti ilmaan pienen poikansa, joka oli syntynyt ilman raajoja aivan kuten Vujicic. Poika ja Vujicic puristivat raajojen puutteessa toisiaan varpaillaan ja saivat yleisön itkemään. Pojan äiti kertoi saaneensa tilaisuudesta uskoa siihen, että hänenkin pojallaan voi olla hyvä tulevaisuus.

Vujicic on parantanut miljoonien ihmisten elämää

Vähitellen Vujicicia alettiin pyytää puhumaan myös ulkomaille. Hän sai pian huomata, että hänen tarinansa otettiin kiinnostuksella vastaan ja se kosketti ihmisiä iästä, sukupuolesta tai kulttuurista riippumatta. Hän on ehtinyt elämässään jo paljon muutakin. Vujicic valmistui yliopistosta 21-vuotiaana ja perusti saman tien ensimmäisen hyväntekeväisyysjärjestönsä. Kampanjatyönsä ansiosta hän on saanut lakimuutoksia aikaan monissa maissa koskien vammaisten lasten oikeuksia koulunkäyntiin.  Puhujana hän on esiintynyt lähes sadassa maassa. Vujicicia seuraa sosiaalisessa mediassa yli 10 miljoonaa ihmistä ja nykyään tuskin on epäilystä siitä, että hän on muuttanut todella monen ihmisen elämää parempaan suuntaan. Pienellä raajattomalla pojalla oli siis edessään varsin suuri elämäntehtävä.